Mitä ovat lajihunajat?

Lajihunajat ovat hunajahifistelijän taivas. Yksittäisistä ahaa-elämyksistäni suurin on ollut se, että hunajia on erilaisia. Siis todella erilaisia. Ne voivat vaihdella väriltään, maultaan ja koostumukseltaan. Valkoisesta mustaan, miedon hedelmäisestä maltaiseen, juoksevasta kovaan. Aiemmin ajattelin, että hunaja ”maistuu hunajalta” ja on ”hunajanväristä”. Kuinka väärässä olinkaan!

Kun ensi kerran maistoin eri lajihunajia, aukesi aivan uusi maailma. Olen juuri se henkilö, jonka silmät loistivat tähtien lailla tästä elämyksestä. Nyttemmin katson vastaavia ihmisiä maistelupöydän toiselta puolelta. Et välttämättä ole koskaan kuullut lajihunajista, koska niitä ei kaupanhyllyillä juuri näy. Lajihunajia saadaan pieni erä harvakseltaan, joten kyseessä on haluttu ja arvostettu herkku.

Lajihunajat ovat tietyltä alueelta, tiettynä ajankohtana tai tietystä kasvialkuperästä olevia hunajia. Näistä vaikeinta on tuottaa jälkimmäisiä eli yksikukkahunajia. Nimensä mukaisesta niissä pyritään mahdollisimman suureen tietyn kasvin osuuteen hunajan kasvialkuperässä.

Lajihunajat ja makuhunajat ovat eri asioita

Lajihunajista on syytä erottaa makuhunajat. Lajihunaja tai yksikukkahunaja on aina 100 % hunajaa. Makuhunajat taas ovat hunajavalmisteita eli ne sisältävät hunajan lisäksi jotain muuta.

Jos kyseessä on lajihunaja nimeltä puolukkahunaja, tarkoittaa se sitä, että mehiläiset ovat keränneet hunajan pääasiassa puolukankukista. Mikäli kyseessä olisi makuhunaja, tulisi kauppanimenä olla esimerkiksi “hunajaa ja puolukkaa”. Tällainen makuhunaja sisältäisi hunajan lisäksi puolukkaa tai puolukka-aromia.

Lajihunajat ovat aina kokonaan hunajaa ja erot syntyvät siitä, missä kasveissa mehiläiset käyvät. Mitä enemmän olen mehiläisiä tarhannut, sitä enemmän on kiinnostukseni makuhunajia kohtaan laskenut. Sitä enemmän taas olen innostunut lajihunajista.

Miten lajihunajia tuotetaan?

Lajihunajien tuottaminen on haastavaa. Kaikki lähtee siitä, että mehiläisten tarhapaikan ympäristön mesikasvit ovat hyvin tiedossa. Noin kahden kilometrin lentosäde mehiläispesältä antaa ne puitteet, joissa lajihunajia voidaan tuottaa. Yksikukkahunajissa on mehiläispesien käytännössä sijaittava aivan kukinnan tuntumassa. Tämän vuoksi mehiläispesiä voidaan myös siirtää sopiville laitumille. Kukintoa on oltava riittävästi, ihan yksittäisestä puolukkamättäästä ei puolukkahunajaa saada.

Lajihunajien tuottaminen lisää huomattavasti työtä mehiläispesillä. Ennen tietyn kasvin kukintaa kerätään siihen mennessä kertyneet hunajat pois. Kun kukinta alkaa, on mehiläisillä puhtaat mehiläisvahakehät valmiina yksikukkahunajan keruuta varten. Mehiläinen on kukkauskollinen eli se käy yhdellä keruulennolla vain tietyn kasvin kukissa, mikä mahdollistaa lajihunajien tuottamisen.

Tässä kohtaa tuuri astuu peliin. Sää voi pelastaa tai pilata kyseisen lajihunajan. Mehiläiset eivät lennä sateella, jolloin kukinta voi mennä niiltä ohi. Jos kosteus ja lämpötila eivät mahdollista kasvin hyvää mesimistä, voi olla, ettei kasvi tuotakaan juuri mettä. 

Jos kaikki menee sään suhteen hyvin, kerätään yksikukkahunaja pois tietyn kasvin kukinnan päätyttyä. Kun hunajaa tarkastellaan lähemmin, voidaan siitä aistinvaraisesti havaita lajihunajalle tyypillisiä ominaisuuksia.

Tietty väri, maku ja koostumus kertovat kokeneelle tarhaajalle, onnistuiko yksikukkahunaja. Esimerkiksi voikukkahunajalle on tyypillistä keltainen väri, kastunutta villasukkaa muistuttava tuoksu ja lakritsimainen jälkimaku.

Yksikukkahunajan onnistumisen voi varmistaa vielä teettämällä laboratoriossa siitepölyanalyysin, jolloin saadaan täysi varmuus lajihunajan kasvialkuperästä. Olisi kuluttajan kannalta todella harmillista, jos lajihunajana myydyssä hunajassa ei olisikaan luvatun kasvin siitepölyä.

Kun lajihunajien tuottamisessa mennään todella syvälle, on myös mehiläisrodulla vaikutusta. Uusin tarhaamani mehiläisrotu, tumma pohjolan mehiläinen, on erikoistunut hajanaisiin mesilähteisiin eli luonnon kasveihin. Tämä tuo hunajaan oman vivahteen.

Mikä on paras lajihunaja?

Suomen paras hunaja -kilpailun on useana vuonna voittanut puolukkahunaja, josta itsekin pidän. Myös hillasuonhunaja eli suomaastosta kerätty hunaja on hyvin herkullista.

Voikukkahunaja on erikoinen ja siitä hauska, että se muistuttaa väriltään paljon alkuperäkasvia. Hunajakukkahunaja on maultaan todella kirpeä, joten se sopisi erinomaisesti henkilölle, joka ei pidä kovin makeista hunajista. Valkomesikkähunaja taas on makeutensa vuoksi oiva jälkiruokahunaja.

Tattarihunaja on vähän kuin aurajuusto tai ananakset pizzassa: jakaa mielipiteitä. Sillä on voimakas, navettamainen ominaishaju ja maku on maltainen. Ruoanlaitossa erinomainen valinta. Lajihunajana se ei ole kaikista vaikein tuotettava, sillä tattari kukkii myöhäiseen aikaan. Monien muiden kasvien kukinta on silloin jo päättynyt.

Kansainvälisesti valkoinen hunaja on yksi arvostetuimmista. Olen huomannut tämän vastatessani ”ei-oota” milloin Sveitsiin ja milloin Kanadaan. Valkoista hunajaa saadaan tyypillisimmin rypsipeltojen läheisyydestä. Keski- ja Etelä-Euroopassa hunaja on keskimäärin tummempaa ja paahteisemman makuista.