Mitä ovat lajihunajat?

Lajihunajat ovat hunajahifistelijän taivas. Yksittäisistä ahaa-elämyksistäni suurin on ollut se, että hunajia on erilaisia. Siis todella erilaisia. Ne voivat vaihdella väriltään, maultaan ja koostumukseltaan. Valkoisesta mustaan, miedon hedelmäisestä maltaiseen, juoksevasta kovaan. Aiemmin ajattelin, että hunaja ”maistuu hunajalta” ja on ”hunajanväristä”. Kuinka väärässä olinkaan!

Kun ensi kerran maistoin eri lajihunajia, aukesi aivan uusi maailma. Olen juuri se henkilö, jonka silmät loistivat tähtien lailla tästä elämyksestä. Nyttemmin katson vastaavia ihmisiä maistelupöydän toiselta puolelta. Et välttämättä ole koskaan kuullut lajihunajista, koska niitä ei kaupanhyllyillä juuri näy. Lajihunajia saadaan pieni erä harvakseltaan, joten kyseessä on haluttu ja arvostettu herkku.

Lajihunajat ovat tietyltä alueelta, tiettynä ajankohtana tai tietystä kasvialkuperästä olevia hunajia. Näistä vaikeinta on tuottaa jälkimmäisiä eli yksikukkahunajia. Nimensä mukaisesta niissä pyritään mahdollisimman suureen tietyn kasvin osuuteen hunajan kasvialkuperässä.

Lajihunajat ja makuhunajat ovat eri asioita

Lajihunajista on syytä erottaa makuhunajat. Jos syöt hunajavalmistetta, on siinä hunajan lisäksi jotain muuta: esimerkiksi hunajaa ja mustikkaa. Mustikka on siis lisätty hunajan sekaan. Jos kyseessä olisi lajihunaja nimeltä mustikkahunaja, tarkoittaisi se sitä, että mehiläinen on kerännyt hunajan pääasiassa mustikankukista.

Lajihunajat ovat aina kokonaan hunajaa ja erot syntyvät siitä, missä kasveissa mehiläiset käyvät. Mitä enemmän olen mehiläisiä tarhannut, sitä enemmän on kiinnostukseni makuhunajia kohtaan laskenut. Sitä enemmän taas olen innostunut lajihunajista.

Miten lajihunajia tuotetaan?

Lajihunajien tuottaminen on haastavaa. Kaikki lähtee siitä, että mehiläisten tarhapaikan ympäristön mesikasvit ovat hyvin tiedossa. Noin kahden kilometrin lentosäde mehiläispesältä antaa ne puitteet, joissa lajihunajia voidaan tuottaa. Yksikukkahunajissa on mehiläispesien käytännössä sijaittava aivan kukinnan tuntumassa. Tämän vuoksi mehiläispesiä voidaan myös siirtää sopiville laitumille. Kukintoa on oltava riittävästi, ihan yksittäisestä puusta ei lehmushunajaa saada.

Lajihunajien tuottaminen lisää huomattavasti työtä mehiläispesillä. Ennen tietyn kasvin kukintaa kerätään siihen mennessä kertyneet hunajat pois. Kun kukinta alkaa, on mehiläisillä puhtaat mehiläisvahakehät valmiina yksikukkahunajan keruuta varten. Mehiläinen on kukkauskollinen eli se käy yhdellä keruulennolla vain tietyn kasvin kukissa, mikä mahdollistaa lajihunajien tuottamisen.

Tässä kohtaa tuuri astuu peliin. Sää voi pelastaa tai pilata kyseisen lajihunajan. Mehiläiset eivät lennä sateella, jolloin kukinta voi mennä niiltä ohi. Jos kosteus ja lämpötila eivät mahdollista kasvin hyvää mesimistä, voi olla, ettei kasvi tuotakaan juuri mettä. Yritin viime kesänä tuottaa puolukkahunajaa, joka valitettavasti epäonnistui, koska oli liian kuivaa eivätkä puolukan kukat mesineet tarpeeksi.

Jos kaikki menee sään suhteen hyvin, kerätään yksikukkahunaja pois tietyn kasvin kukinnan päätyttyä. Kun hunajaa tarkastellaan lähemmin, voidaan siitä aistinvaraisesti havaita lajihunajalle tyypillisiä ominaisuuksia. Tietty väri, maku ja koostumus kertovat kokeneelle tarhaajalle, onnistuiko yksikukkahunaja. Tämän voi varmistaa vielä teettämällä laboratoriossa siitepölyanalyysin, jolloin saadaan täysi varmuus lajihunajan kasvialkuperästä. Olisi kuluttajan kannalta hyvin kiusallista, jos lajihunajana myydyssä hunajassa ei olisikaan luvatun kasvin siitepölyä…

Kun lajihunajien tuottamisessa mennään todella syvälle, on myös mehiläisrodulla vaikutusta. Uusin tarhaamani mehiläisrotu, tumma pohjolan mehiläinen, on erikoistunut hajanaisiin mesilähteisiin. Tämä tuo hunajaan oman vivahteen.

 

Mikä on paras lajihunaja?

Suomen paras hunaja -kilpailun on useana vuonna voittanut puolukkahunaja, josta itsekin pidän. Myös hillasuonhunaja eli suomaastosta kerätty hunaja on hyvin herkullista.

Tattarihunaja on vähän kuin aurajuusto tai ananakset pizzassa: jakaa mielipiteitä. Sillä on voimakas, navettamainen ominaishaju ja maku on maltainen. Ruoanlaitossa erinomainen valinta. Lajihunajana se ei ole kaikista vaikein tuotettava, sillä tattari kukkii myöhäiseen aikaan. Monien muiden kasvien kukinta on silloin jo päättynyt.

Kansainvälisesti valkoinen hunaja on yksi arvostetuimmista. Olen huomannut tämän vastatessani ”ei-oota” milloin Sveitsiin ja milloin Kanadaan. Valkoista hunajaa saadaan tyypillisimmin rypsipeltojen läheisyydestä. Keski- ja Etelä-Euroopassa hunaja on keskimäärin tummempaa ja paahteisemman makuista.

Lehmushunajassa on pitkä viileä jälkimaku – odotan saavani nauttia tästä ylellisyydestä ensi kesänä uuden tarhapaikan myötä. Sijainti ei tästä enää parane, siitä lisää seuraavassa artikkelissa.